Onneksi olkoon, nainen, teit sen taas. Olen kyllä tajunnut jo, etten ole minkään arvoinen. Kiitos kuitenkin, kun jaksat jatkuvasti muistuttaa minua siitä. En tule ikinä unohtamaan sitä.
Sydämeni hakkaa hitaasti ja oloni on rauhallinen, kun kaivan äitipuoleni Panacodit, poskiontelotulehduksesta ylijääneet kahdeksansataa milligrammaiset Buranat, edellisen masennuslääkkeen loput, muutaman Cipralexin, alkoholia ja terän sänkyni alta.
Huomenna sinun ei enää tarvitse vihata minua, lupaan sen. Pääset minusta eroon.
Hyvästi, Äiti. Anteeksi, etten ikinä riittänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti