Mulla on sosiaalinen elämä, johon en oo täysin tottunut.
Entiset työkaverit moikkaavat koulussa ja kaupungilla, Susityttö istuu samoilla kursseilla mun kanssa ja mulla on jopa kaveri, johon tutustuin koulussa. Tai tuttu. En edes muista hänen nimeään.
Silti vieläkin on niitä hetkiä, kun istun hiljaa ulkona, poltan monta tupakkaa putkeen ja unohdan ne kaikki. Ihmiset kävelee ohi, sama arvosteleva ilme kasvoillaan kuin ennenkin. Mikään ei oo muuttunut, ei mikään, ja välillä mä mietin, onko mun ihmissuhteet tässä kaupungissa aitoja vai vaan molemminpuolista kohteliaisuutta. Sosiaalinen normi.
Mä litistän filtterin ja tuijotan maahan. Vierustoveri hengittää äänekkäästi ja mua ärsyttää. En tiedä hänenkään nimeään, en ole koskaan puhunut hänelle. Enkä haluakaan, sillä pelkään hänen äänensä olevan yhtä kova kuin hänen hengityksensä. Se rahisee ja vinkuu ja yhdessä seinäkellon tikityksen kanssa se peittää muut oppitunnin äänet, hämärtää keskittymiskykyni ja saa aikaan emotionaalisen umpisolmun, epäkorrektin reaktion ja halun.
Halun
paeta
täältä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti