Isä myönsi meille yhden herkkupäivän viikossa. Omani oli tänään ja suren, sillä en olisi ansainnut sitä. Vaaka on heittelehtinyt viime päivät sadan yhden ja 99,3 välillä. Kuukautiset tulossa, kuiskaan inhoten ja painan pureskellut kynteni pehmeään vatsaani, hölskyviin reisiini ja tukkien paksuisiin käsivarsiini. En todellakaan olisi ansainnut sitä, en ennen kuin lukema vaa'an harmaalla digitaalinäytöllä on tukevasti alle yhdeksänkymmenen viiden..
Susityttö täyttää kaksikymmentä. Söin kolme lusikallista jäätelöä, join puolitoista light-siideriä ja kaksi kourallista popcornia. Reissun kalorit olivat vain kuudensadan luokkaa, mutta tunnen oloni entistä valtavammaksi, varsinkin, kun söin kotona reilusti ennen lähtöä. Huomenna on tasoituksen vuoro: aamupala, neljän kilometrin lenkki, runsasproteiininen välipala ja loppuilta vettä ja teetä. Susitytöllä on syntymäpäivä, hän juhlii sitä kahtena päivänä, mutta toisena päivänä en juo tai syö. Tänäänkin halusin oksentaa, mutta olen vannonut, ettei enää. Ei enää ikinä, sillä tämä vuosi on se, kun paranen. Nytkin puristan terää kädessäni, hyväilen sillä ihoani, mutten viillä. Kiusoittelen vain, leikin ajatuksella. Kaipaan sitä tunnetta, kun iho repeää terän alla. Samoin kuin kaipaan pieniä paleltumia reisissäni, palovammoja käsissäni, mustelmia kaulallani ja kyljissäni. Omia sormenjälkiäni iholla, joka ei tällaiseksi venyneenä ansaitse lainkaan rakkautta tai hellää kohtelua, vaan joutaa tulla käytetyksi, revityksi, poltetuksi. Vaan enää en ansaitse sitäkään.
Tuntuu kuin tukehtuisin ilmaan. Astma oikuttelee kovilla pakkasilla, happi ei kulje, huimaa jatkuvasti. Jokaiseen lihakseen kolottaa, sydän takoo hulluna yrittäessään kuljettaa verta lihaksiin. Eteinen, kammio, aortta, suoniasuoniasuonia, hiussuoni, lihaskudos, takaisin samaa reittiä, pikavisiitti keuhkoissa ja takaisin. Haluaisin juosta, mutta tässä säässä se olisi yhtä kuin itsemurha. Pelottava kyllä, ajatus juoksulenkistä houkuttaa koko ajan enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti