Ehkä oon vielä elossa. Tarkistan pulssin, hengitän pinallisesti. Olen, huterasti, häilyen ja palasina. Hädintuskin elossa.
Jokainen aamu on työn ja tuskan takana. Koulussa olen näyttänyt naamani viimeksi kuusi viikkoa sitten. En käy polilla, en nuku, en syö lääkkeitä, vaan värisen kuin haavanlehti kolmen peittoni alla ja putoan, hukun ja leimahdan liekkeihin. Käsiäni koristavat äkäisen punaiset arvet, joista yksikaksikolmeneljäviisi olisi saattanut vaatia tikkejä. Kaulani ja kylkeni ovat sinertävän harmaat. Käteni eivät tee tarpeeksi tuhoa.
Olen tylsistynyt, tupakoin liikaa ja tuhosin taas hiukseni. Olen kuin 80-luvun mielisairaalaelokuvasta karannut, meikit levällään ja kalpea kuin kuolema. Siltä minusta tuntuukin.
Olen kävellyt satoja ja taas satoja kilometrejä. Olen paastonnut viikonlopun Tukholmassa, oksentanut keinuvassa hytissä hiljaisuuden ympäröimänä. Miksi koskit viinaan? Kalorejakalorejakaloreja. Häpeä ja lisää haavoja.
Susityttö silittää hiuksiani, halaa lujasti ja suutelee arpiani.
"Älä enää koskaan", hän kuiskaa, enkä minä lupaa mitään.
Amy lukee hänestä kirjoittamiani runoja ja itkee. Hän kietoo kätensä vyötärölleni, painaa päänsä olkapäälleni ja pyytää, etten enää satuttaisi itseäni hänen vuokseen.
En lupaa mitään.
Samana yönä hukuttaudun tyynyliinoihin ja painan terän kaulalleni.
Seuraava aamu on yhtä rankka kuin edellinenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti