Mä haluaisin kertoa teille kuumista kyynelistä, joita vuodatin Hämähäkille tänään, mutten osaa pukea niitä sanoiksi. Olen häpeissäni ja hämmentynyt niistä, ahdistuin pahoinvointiin asti. Hämähäkki puristi hartiaani ja lähetti minut etuajassa kotiin. Jälkikäteen hän soitti ja tarkisti, että kaikki onhyvin - hän ei ole nähnyt minun ikinä tunteilevan noin. Hän ehdotti lääkäriaikaa: hoitosuunnitelmaa, lääkityksen muuttoa, osastojaksoa, terapiaa terapiaa terapiaa. Istuin hiljaa ja nieleskelin Cipralexin makuista oksennusta suustani.
En ole käynyt vaa'alla viime perjantain jälkeen ja lupasin itselleni, etten ennen ensi perjantaita käykään. Kävin kuitenkin ja olen puoli kiloa perjantaista kevyempi. Se ei ole tarpeeksi, parkaisen. Mieleni tekee heittää koko vaaka seinään. Olen niin täynnä koko syömishäiriöpaskaa, että olen lähes valmis heittämään hanskat kehään, kertomaan Hämähäkille ja menemään suosiolla osastolle paranemaan.
Susityttö on järjestänyt minut yhteen P:n kanssa. Hän laittaa ruokaa, katsoo televisiota kanssani, istuu seuranani tupakalla aamuöisin. Hän on mukava, liiankin mukava, ja jos Amyyn ja Susityttöön on luottamista, kiinnostunut minusta. Pelkään jo valmiiksi, että he ovat oikeassa - pelkään sitä keskustelua, jonka päätteeksi kuiskaa olevani pahoillani ja annan maan nielaista minut. Menetän taas ystävän enkä osaa surra tai katua sitä.
Pelkään Oton katoavan. Otto on sukupuoleton tyttö pojan nimellä ja hänelle on helppo jutella turhuuksista. Hän soittelee välillä ja minusta on rauhoittavaa kuunnella hänen ääntään. Hänen kanssaan jutellessani en osaa olla pahalla tuulella.
Saari on taas kuntoutuskeskuksessa enkä kuule hänestä mitään. Kaipaan hänen kanssaan puhumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti