Hitaasti mutta varmasti mä palasin kouluun. Opettajat hymyili mulle käytävillä, muutama tervehti. Mulla oli ulkopuolinen olo, rakennus tuntu kylmältä ja vieraalta kahden kuukauden tauon jälkeen.
Opinto-ohjaaja ei olisi halunnut päästää mua takaisin kursseille, ei vielä. Valehtelin, että lääkitys on kunnossa ja voin hyvin.
"Mulla ei oo enää tarvetta sairaslomalle", vastasin, vaikka todellisuudessa tiedän yhä olevani yhden virheen päässä osastojaksosta, yhden mitättömän sanan päässä totaalisesta sekasorrosta. Yksikin haava, yhdetkin hampaanjäljet kämmenselässä Hämähäkin nähden ja se on menoa. Se on kaiken loppu.
Oon luisunut takaisin vanhoille raiteille. En nuku, syön kuin lintu ja tunnen hukkuvani. Kaikki on tylsää ja ainoa asia, mikä estää minua hyökkäämästä ensimmäisen vastaantulijan kimppuun ja puhkomasta tämän silmiä haarukalla, ovat terät ja lääkkeet sänkyni alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti