"Well mother, what the war did to my legs and to my tongue
You should have raised a baby girl
I should have been a better son
If you could coddle the infection, they can amputate at once
You should have been
I could have been a better son."
Leikin illan terapeuttia ja itkin itseni uneen.
Joonatanille tämä tilanne on vaikea. Poika-parka haluaa olla Isälle mieliksi, mutta haluaa myös olla Äidin seurassa, vaikkei Isä tästä pidäkään. Äiti ei ole enää vuosiin kohdellut meitä lapsinaan.
"Mä haluan pelastaa pojat vuosien terapialta", kuiskaan Isälle. Isä silittelee polveani ja huokaisee hiljaa.
"Ei ne siltä välty, äitinne huolehtii siitä", hän sanoo viimein ja hymyilee surullisesti. Totean, että puhun pojille. Poikien olo helpottuu ja se olen minä joka joutuu jatkamaan terapiassa.
Itken hiljaa tyynyyn ja toivon, ettei Isä kuule. Hän pyysi minua nukkumaan olohuoneen vierassängyssä, kuten aina kun olen poissa tolaltani. Hän pelkää, että palaan vanhoille raiteilleni ja rakastelen teräaseiden kanssa aamuyön tunneille. En tällä kertaa, makaan vain kattoon tuijottaen ja kelaan samoja kysymyksiä mielessäni, vaihtelevalla temmolla ja äänenpainolla:
"Miksi pojilla on äiti, muttei minulla?"
"Enkö mä todellakaan ole edes puhelinsoiton arvonen?"
"Mitä niin pahaa mä oon tehnyt, ettei mulle voi edes soittaa?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti