Mä valvon taas. En vaan saa unta. Unilääkkeet loppuivat viimein.
Koko kämppä on hiljainen ja pimeä. Pikkuveljet nukkuvat, isä on töissä, kissa nukkuu selän päällä. Silti tuntuu kuin kaikkialla olis liian äänekästä. Pöytätuuletin vikisee korviaraastavasti. Kello tikittää liian kovaa. Tietokone hurisee äänekkäästi. Kissa hengittää. Sisään, ulos. Syviä hengenvetoja. Haukotus, kynnet. Nipistys. Ansaitsin sen.
Veli huomasi tänään viillot jalassani.
"Kissako?" hän kysyi.
"Ei, kun tussi. Piirsin ne", vastasin ja vedin housunpuntit alas.
Mun pää on tyhjäkäynnillä taas. Oon nyt kirjottanut tätä merkintää kaks tuntia, pelaten samalla yhtä ja samaa Pet Rescue Sagan tasoa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Olen jumahtanut johonkin hetkeen tunteja sitten, enkä pääse siitä irti. Toistan itseäni. Tänään on minun vuoroni toimia hidastetusti.
Mun päässä pyörii vaan niin paljon asioita tällä hetkellä, että haluaisin vaan tyhjentää ne kaikki romukoppaan ja unohtaa niiden olemassaolon. Lakata tuntemasta mitään. Lakata ajattelemasta mitään. Mä oon kyllästynyt siihen, että kaikki tuntuu pahalle ja että hyvät asiat ei kestä viikkoa kauempaa. Mä oon kyllästynyt siihen, että pahat asiat kasaantuu ja hyvät pakenee. Oon kyllästynyt olemaan likakaivo, jonne voi kaataa kaiken paskan kun siltä tuntuu. Mä olen väsynyt tulemaan käytetyksi kerran toisensa jälkeen, mä olen kyllästynyt siihen että jatkuvasti joku satuttaa. Mä olen kaulaani myöten täynnä kipua.
Tällä hetkellä mä olen aivan helvetin vihainen kaikille, kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti