Kaukana.
Saavuttamattomissa.
Mä näen paikkoja, joista oon aina haaveillut, mutta mä pelkään. Entä jos en totu kaukaisuuteen, entä jos kaikki menee pieleen? Entä jos jäänkin tänne ja hitaasti, äänettömästi tukehdun tähän pikkukaupunkiin? Entä jos lähden ja sydämeni sykkii suurkaupungin tahdissa? Mitä jos lamaannun tai mitä jos haluan vain vaeltaa ja eksyä ihmisvilinään, hukuttautua ihmismassoihin ja kadota? Mitä jos rakastun poissaoloon niin palavasti, etten enää osaa palata?
Kahvista kuuluu yhä vähän, mutta enemmän. Hän on sairaalassa ja hänen äänensä on kylmä, kuten umpisolmu vatsanpohjassani. Päässäni kaikuu hänen jokainen sanansa ja minä olen huolissanipeloissanivihainen ja voisin vain romahtaa ja itkeä. En halua jättää väliimme kylmiä kilometrejä, en halua, ettei hän välitä siitä, että olen poissa. Olen itsekäs, mutta haluan hänen ajattelevan minua ja ikävöivän minua. Haluan hänen odottavan paluutani.
Sillä jos hän ei odota, jos häntä ei todella kiinnosta, mitä syytä minun on palata enää ikinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti