Kaikki on ollut "hyvin" liian pitkään ja pääni ei halua kestää sitä. Olen ollut tunnoton, mikään ei ole ahdistanut eikä vastaavasti millään ole ollut merkitystä. Miranda sanoo näin olevan hyvä ja käskee ajatella positiivisesti. Hän ei ymmärrä, minä tarvitsen ahdistukseni. Kaipaan sitä tunnetta, kun kaikki kaatuu niskaan. Se pitää minut ryhdissä, nakertaa kykyäni ajatella ja tuntea, sumentaa silmäni ympäröivältä maailmalta ja sen häiriötekijöiltä. Tarvitsen sitä tunnetta enemmän kuin ilmaa keuhkoissani ja Miranda nyökyttelee, esittäen ymmärtävänsä. Haluaisin vain ravistaa häntä ja saada hänet tajuamaan, ettei hän ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti