Lonkkaluut

Mua pelotti kirjautua sisään tälle tilille. Ehkä siksi, että oon ollut niin kauan poissa.

Mä olin taas kuusi viikkoa töissä. Samassa paikassa kuin viime kesänä. Tienasin saman verran rahaa ja olen lähdössä samaan kaupunkiin kuin viime kesänä. Olen onnellinen, tunnen näyttäväni siedettävältä vaatteissa, joita äitini minulle antoi.

Seurustelin kuusi viikkoa ja kaksi päivää, tulin jätetyksi kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun kaikki oli vielä hyvin ja olimme sanoneet pusipusi hyvää yötä jutellaan taas aamulla. Kymmenen minuuttia ja olin taas yksin, toisen osapuolen ailahtelevan mielen vuoksi. Itkin 73 tuntia nukkumatta ja syömättä, sitten vedin kännit, nostin keskisormet kohti taivasta ja tuumasin, ettei me koskaan ikinä enää palata yhteen. Kolmas ero olkoon viimeinen. Ei se mikään ehjä suhde ollut muutenkaan.

Ei kuitenkaan kestänyt kauaa sitä suremista, kun nostin taas purjeet ja seilasin uusille, isommille vesille. Tapasin tytön, jonka kanssa on täydellisyä. Hänen hymynsä on kaunein ja älynsä häikäisevä. Hän on avoin mieleltään, vapaa sielultaan ja haluaa saman hirsimökin metsästä lähellä jokea, jonka pihassa lapset ja koirat voivat juosta ja leikkiä ja jonka huoneissa on kirjahyllyjä ja takka ja paljon pehmeitä tuoleja ja luonnonvaloa.

Joten mulla menee hyvin. Paino on taas lähtöpisteessä, pyörii sadan molemmin puolin, mutten anna sen vaivata. Opettelen syömään kunnolla ja annan sen pudota omaa tahtiaan. En aio enää tappaa itseäni  vaalean leipäpalan jälkeen.