Illemmalla menin serkun kanssa pizzalle. Söin puolet, sitten lopetin. Alkoi pikkuhiljaa ahdistaa. Se tunne kasaantui rintakehäni sisälle kuin pieni kissanpentu, kehräsi aikansa kaihertaen sisälmyksiäni ja sitten se nousi ja kurotti upottamaan kyntensä henkitorveeni. En saa enää henkeä.
Tuijotan rikossarjan luurankoa ja mietin, kuinka täydellinen sen kehon rasvaprosentti on. Lähes nolla, huokaisen hiljaa, vaikka näen selvästi, ettei luiden ympärillä ole lainkaan lihaa. Silti luuranko voisi olla kevyempi. Luita vain pois.
En tunne olevani haluttu, en kaunis, en rakastettava. Oloni on kylmä ja ontto, lukuunottatta kissanpentumaista hahmoa rintakehässäni. Ironista on, etten ole lainkaan kissaihminen.
Jokin kuiskii minulle seinissä. Se sanoo, että olen rakkauden ulottumattomissa. Jotka sanovat muuta, valehtelevat. Kaikki haluavat jotain. Eihän se näin ole, mutta joskus herään öisin ja seinilläni liikkuu ihmiskasvoja, jotka kertovat minulle asioita. Niskassani jyskyttää jälleen rivi maitohampaita ja tunnen, kuinka jäinen oksennus kohoaa suuhuni. Unen seasta erotan sydämeni vaimean rummutuksen, joka ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva peittään seinäihmisten rumia sanoja.
Ja toisinaan vierelläni seisoo mies. Hän katselee minua, hohtaen pimeää, joka sokaisee silmäni. Hän hymyilee, kasvot lommoilla, ja lupaa johtaa minut pelastukseen.
En halua pelastua. Haluan mahtua kauniiseen, viininpunaiseen tanssiaispukuuni helmikuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti