Joten tässä sitä nyt ollaan.
Olen kammottavan huono aloittamaan mitään, joten suotakoon se minulle anteeksi. Minä sentään myönnän sen. Mutta mistä aloittaisin? En aiemmin ole kohdannut tällaista tilannetta. Haluaisin sanoa niin monta asiaa, mutten kuitenkaan haluaisi sanoa sanaakaan, sillä ylläni on yhä naamio. Mielessäni on yhä asioita, jotka eivät saa saada kasvoja. Suustani putoilee yhä sanoja, jotka eivät saa kantautua tuttuihin korviin.
Joten mitä teille kertoisin? Mikään ei oikeastaan ole muuttunut, olen yhä vain Alice. Vain Alice, täysi-ikäinen lapsi, joka syö hulluusnappeja nukkuakseen ja hymyilläkseen. Vain Alice, joka käy kahdesti kuussa juttelemassa Hämähäkin kanssa pienessä vaaleassa huoneessa. Vain Alice, joka ei syö ja joka ei viihdy ihossaan.
Jokin on kuitenkin muuttunut. Ei mikään suuri, ei mikään mainitsemisen arvoinen, mutta jokin. Lausun päivässä muutaman sanan enemmän, kirjoitan internetin välityksellä erinimiselle ihmiselle kuin ennen, hymyilen muutaman kymmenen sekuntia enemmän. Ei mitään suurta, mutta silti merkityksellistä.
Pikkuveljeni ovat muuttaneet samaan asuntoon minun ja isäni kanssa. Äiti ei rakasta meitä enää, se voisi olla osuva lause kuvaamaan tilannetta ja siltä tämä meistä tuntuukin. Kamala asia sanoa, mutta näkisittepä meidät. Näin se menee.
Mitä teille kuuluu?
Mä tykkäsin sun edellisestä blogista ja tykkään tästäkin jo nyt. Kirjotat tosi hyvin ja kivalla tavalla, vaikka tekstit hyvin usein ovatkin surullisia. Toivottavasti elämäsi alkaa sujua paremmin. (:
VastaaPoista