Bloodline

Mun perhe on mulle tavallaan epämieluinen puheenaihe. Me ollaan niin outoja, että mä pelkään kamalasti jonkun tunnistavan meidät tästä tekstistä...

Kuitenkin, mä hoidan tän nyt alta pois.

Mä en oo aikoihin ollu yhteydessä mun äitiin. Oikeestaan koko naisen ajatteleminen saa mut vihaiseksi ja surulliseks. Me ei oikeestaan ikinä olla oltu kovin hyvissä väleissä, vaikka äiti ite tuntuuki niin ajattelevan. Se ei vaan mee niin.

Ku olin pieni, äiti ei oikeestaan huolehtinu musta. Sillä oli tosi paha synnytyksen jälkeinen masennus, joka kesti aina seuraavan muksun syntymään. Ja ku mun veljet synty, mun piti olla jo niin aikuinen et pystyin huolehtimaan niistä jos isä ei töiltään jaksanu. Äiti istu olohuoneessa koneella, joi litratolkulla viiniä ja poltti kaks askia tupakkaa päivässä.

Kun vanhemmat eros, me äidin kanssa vieraannuttiin ennestään. Oon aina ollu isin tyttö ja mun oli vaikee hyväksyä sitä, et äiti päästi isän vaan lähtemään. Sen jälkeen meillä alko ravata miehiä.

Tiiän varmasti äidin seurustelleen ainaki kolmen miehen kanssa ennen ku Keilapallo tuli kuvioihin. Sitä miestä mä vihasin ensi hetkestä lähtien, jouluaattona se vaan ilmesty meille. Tultiin sukulaisilta ja siellä se vaan makas, alushoususillaan meidän sohvalla. Me äidin kanssa riideltiin pitkät tovit siitä äijästä, se vaan eleli meidän siivellä ja haukku isää, ihan ku se ois mistään mitään tienny. Koko ajan sai kuulla kuinka "isänne sitä, isänne tätä" ja mä olin niin vihanen, että pysyttelin vaan mun huoneessa. Mä istuin siel monta vuotta ja äidin mielest se oli ihan normaalia.

Ku Keilapallo sai päähäsä, että voisin muuttaa isälle, äiti tuki sitä ideaa ihan täysillä. Sen jälkee, ku tavarat oli pakattu, ne lopetti yhteydenpidon melkeen kokonaan. Satunnaisesti äiti soittelee, tai yrittää soittaa, mä lakkasin vastaamasta puhelimeen aikoja sitten. Mua ei enää kiinnosta.

Oli meil äidin kanssa ihan okei-aikojakin. Me vietettiin joskus tyttöjen iltoja, se istu tietokoneella ja mä katoin telkkaria ja välillä me käytii keittiössä hakemassa jotaan syötävää. Ne oli meidän huippuhetkiä.

Isä anto mulle kodin, ku äiti ja Keilapallo päätti, ettei mun kannata asua enää niiden kanssa. Isän kanssa me ollaan muutenki tultu aina hyvin toimeen.

Mulla on isän korvat ja silmät, käytös, ääni ja eleet. Mä oon siltä periny tosi paljon huonoja juttuja mun pään sisään ja se pyytelee niitä anteeks jatkuvasti. Se on saanu kaikki anteeks jo vuosia sitten. Kun se vielä asu äidin kanssa, kun mä olin vauva, isä käveli yöt mun kanssa olohuonetta ympäri kun en saanu unta. Se luki mulle kirjaa, se otti mut mukaa korjailemaan autoa, se kävin pyöräretkillä mun kanssa... Isä opetti mulle oikeestaan kaiken.

Mitähän mä mun isästä kertoisin? Isä on aika sairas. Se kärsii unettomuudesta ja masennuksesta kuten mäkin, lisäksi sillä on jotaan vikaa sydämessä. Se on sen jälkeen kun se äidistä eros, saanu kolme sydänkohtausta. Se on ollu sairaalassa pariin otteeseen, eikä lääkärit tiedä mikä sitä vaivaa. Mä oon jatkuvasti huolissani siitä, koska jos isä kuolee, mä en tiedä mitä tekisin. Mulla ei olis enää ketään.

Me ei oikeestaan puhuta asioista, mutta kun me puhutaan, se päättyy yleensä riitaan tai itkuun. Ei me oikeestaan ikinä riidellä, mut ku riidellään, paukkuu ovet ja kumpiki kiroilee ja huutaa. Se on yleensä ohi yhtä nopeesti ku alkaakin. Sen jälkeen me istutaan aina olohuoneessa, katotaan leffaa ja nauretaan.

Isä huolehtii tosi paljon. Se soittelee jos oon muualla ja soitan sille ku pääsen koulusta tai töistä ja ku oon kotona ja monesti vielä pitkin iltaa. Yhessä välissä oli aika, kun se tuntu naurettavalta, mut nykyään se on okei. Mä rakastan sitä, ku on edes joku joka huolehtii ja on huolissaan.

Isä on mulle oikeestaan molemmat vanhemmat.

Sillon kun istuin vaan omassa huoneessa äidillä, mun veljet oli nuoria. Ne ei oikeestaan edes tienny, että niillä on sisko. Ne ei tienny mun nimeä, ne vaan sano mua siskoks koska äiti oli niitä käskeny. Ne oli aina kun paita ja peppu, ne on oikeestaan vieläkin. Ne on parhaat kaverukset.

Vanhempi on autisti. Se on ollu tosi rankkaa koko perheelle, koska se on tosi vaikeasti autistinen. Nuoremmalla menee hermot vähän väliä sen juttuihin.

Nuorempi on se terve, normaali, suosittu muksu. Se on täysin erilainen ku me muut, sillä on ihmissuhteita ja se osaa pitää niitä yllä. Oon välillä tosi kateellinen sille, koska se on hoikka, suosittu ja normaali. Me kaikki muut vaan jurotetaan neljän seinän sisällä.

Nykyää me ollaan veikkojen kanssa paremmissa väleissä. Me käydään välillä ajelulla, katellaan leffoja yhdessä, luetaan... Ne kertoo mulle jos niitä painaa joku ja ne kysyy multa apua jos sitä tarvivat.

Ja no, siinä mun perhe kaikessa lyhykäisyydessään oli.