Mä näin tänään Sen Naisen.
Se seisoi bussipysäkillä, kun tulin kotiin. Samat vaaleat hiukset, samat suuret siniset silmät, sama nenä. Sama ivallinen hymy, sama pituus, sama hermostunut kädenliike puhelimen soidessa. Sama sininen toppatakki, sama musta tyllihame, samat violetit sukkahousut.
Se Nainen tuijotti minua pitkään ja hartaasti ja tuntui, kuin linja-autosta olisi loppunut ilma. Taisin rakastua sekunniksi, kuolla sisältä seuraavassa hetkessä ja oksentaa hieman suuhuni. Maailma kieppui ja rintaani levisi tulikuuma, pistävä tunne. Henki ei kulkenut. 湖. (tästä lähin käytän nimenä suomennosta Järvi.)
Mutta ei, ei kuitenkaan. Liikaa ikää, liikaa lävistyksiä. Väärän sävyinen juurikasvu. Väärä kävelytyyli.
Se ei ollut Järvi, enkä tiennyt enää itkinkö helpotuksesta vai pettymyksestä. Vihaan sitä tunnetta, joka jäi jäljelle. Tekee mieli käpertyä nurkkaan kuolemaan. En halua enää ikinä törmätä Järveen, vaikka tiedän sen olevan periaatteessa mahdotonta, hänhän asuu Jyväskylässä tätä nykyä. Mitä hän tekisi näin etelässä, kun ei äitinsäkään kanssa ole enää väleissä?
Hitto, Järvi on kulunut aihe. Olen jauhanut hänestä niin kauan kuin olen blogannut; ensin Strawberry Vomit, sitten Dark Edge, nyt tämä. Olen jauhanut siitä naisesta kolme vuotta. Erostamme tulee niin kauan huomenna. Kolme vuotta. Ja jauhan hänestä yhä.
Kuinka säälittävää se onkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti