H Y P O P H R E N I A

Mä aloitin perheterapian kun olin kahdeksan. Sitä kesti kaksi vuotta.

Mä tykkäsin mun perheterapeutista, mutta kun mulle kerrottiin, että Kela lakkaa korvaamasta mun hoitoa, koska me ei oltu enää yli vuoteen käsitelty mun vanhempien eroa jonka takia mut hoitoon laitettiin, mun luottamus ylempiin päättäjiin meni kokonaan. Vannoin, etten hae enää hoitoon, koska muiden mielestä en sitä tarvi.

Olin kuudennella luokalla, kun aloitin "kuntoutusohjelman psykososiaalisista ongelmista kärsiville lapsille ja nuorille". Siitä terapeutista en pitänyt lainkaan, se ei ymmärtänyt mua alkuunkaan. En puhunut sille mitään, keskustelut oli pinnallisia. En edes halunnut sinne, mutta koska kuraattori huomasi mun viiltelevän, ei mulla ollut vaihtoehtoa. Samaan aikaan Keilapallo ilmotti, että mut pitää laittaa osastolle. En ikinä menny sinne.

Kun kuntoutusohjelma oli jatkunut kolme vuotta, Kela lakkasi rahoittamasta mun hoita. Taas. Perusteena oli hoidon tuloksettomuus. Mä en vaan avautunut sille terapeutille, lähinnä koska se syyllisti mua kaikesta, mikä pahensi mun masennusta ennestään. Kahdeksannen luokan keväällä mä pääsin eroon siitä terapeutista.

Mä en moneen vuoteen puhunu kenellekään sitä, mitä mun sisällä velloi. Mä aloitin kirjottaa blogia, kun mun masennus oli pahimmillaan vuonna 2009, pian sen jälkeen kun mun edellinen hoitojakso lopetettiin tuloksettomana. Kahdeksanvuotiaasta asti kytenyt syömishäiriönpoikanen puhkesi kukkaan yhdeksännen luokan talvella. Tunnevammailu paheni; tunneskaala laajeni, mutta kyky nimetä ja käsitellä niitä supistui ennestään.

Emotionaalinen umpisolmu syntyi syksyn 2010 aikana.

Mä kävin koululääkärin vastaanotolla keväällä 2012. Pyysin saada lääkityksen univaikeuksiin, joita minulla oli ollut usean vuoden ajan. Sain sen sijaan käteeni masennustestin, josta pistemäärä oli päätähuimaavat 56/60. Diagnooseiksi pamahdi tarkemmin määrittelemätön unettomuus ja määrittelemätön masennustila ja postissa tuli kutsu nuorisopsykiatrian poliklinikalle.

Nyt mulla on lääkitys joka toimii sekä psykologi, joka ymmärtää mua jotenkuten. Mä olen yhä hiljanen ja varautunut Hämähäkin seurassa, mutta ehkä mä vielä uskallan avautua sille. Me keskustellaan hyvin pinnallisista asioista, kuten elokuvista ja kirjoista, mutta ainakin toistaseksi Hämähäkki on ollu tyytyväinen siihin, mitä se on musta saanu irti.

Seuraavan vuoden aikana mä aion kertoa Hämähäkille kaiken.