Äiti haukkui mua taas. Teki selväksi, että on yrittänyt ja että yksin on vaikea pitää ihmissuhdetta yllä. No shit, Sherlock. En olekaan huomannut sitä tämän kolmen vuoden aikana.
Hämähäkki ei ole vieläkään vastannut viestiini. Tuntuu, että hajoan sirpaleiksi jollen pääse puhumaan pahaa pois sisältäni. Elokuun kahdenteentoista on niin pitkä aika....
Mä en oikeestaan edes ite tajua, miten hajalla oon ollu koko kesän ja talven ja viime kesä ja talven, ennen ku nyt. Kaikki tuntuu jotenki selkeämmältä. Tai ei oikeastaan. Muhun vaan iskeyty jostaan ajatus, etten yllättäen oiskaan enää niin sekasin ja haavoitettu ku ennen. Valettahan se on, mut tää on hyvä vale. Täs valeessa mä voisin elää. Elää ja kuvitella, että mä oon selvinnyt.
Että mä oon kuolematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti