Sisko kutsui mut kaverinsa grillijuhliin tänä iltana. Oon ihan jumissa, porukka on sama kuin juhannuksena, mutten silti tioedä haluanko lähteä. Kaikki ovat minulle ennestään tuttuja, mutta vierastan silti.
En varmaan ikinä totu ajatukseen, että töiden ja Siskon ansiosta minulla on sosiaalinen elämä. En ikinä ole ollut kovinkaan taitava sosiaalisessa kanssakäymisessä; minulta kai puuttuu joku geeni. Sairaspaperit sanovat minun tekevän "naiiveja ja sopimattomia kommentteja sopimattomissa tilanteissa" ja pelkään sitä. Olen usein vaikeuksissa sen vuoksi. Mitä jos tällä kertaa möläytän jotain? En itse useimmiten edes tiedosta sitä. Minun normaalini ei aina vastaa normeja.
"I let the wind blow out the light
'Cause it gets more painful everytime I die."
Nostalgiamusikkia. Olen tehnyt täyskäännöksen omassa henkisessä kehityksessäni ja palannut aikaan, jolloin viimeksi voin huonosti. Kuuntelen musiikkia, jota kuuntelin yläasteella ja oloni on turvallinen, kuin kohtaisin jälleen vanhan ystävän.
Muistan, kun kuuntelin Bodomin lapsia ensikerran. Se oli menoa se, syöksykierre katkesi kuin seinään ja muutaman vuoden jälkeen nostin päätäni mieleni pohjamudista. Metallimusiikille tietyissä määrin perinteinen ylimielisyys tarttui käytökseeni. Silloin potkin takaisin jokaista, joka minua potki.
Nauran, sen tilan haluan saavuttaa uudestaan. Sen tilan, jolloin minä olin kuolematon ja kaikkien kipujen ja kiusaajien yläpuolella. Sen tilan, jolloin olin viimein henkisesti niin epävakaa ja arvaamaton, etteivät koulun kovimmatkaan jätkät minuun uskaltaneet käydä käsiksi.
This life, it ain't worth living.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti