En oo uskaltanutpystynythalunnut käydä vaa'alla aikoihin. Se on taas lähellä sataa, mä tunnen sen. Se on tasainen jomotus mun alaselässäni, käsivarsien ihon kirvelyä, arpia vatsassa. Oon taas venynyt ja koko mun keho on ärhäkänpunaisten juovien peitossa.
Joten mä oksennan taas. Ja juoksen.
Haluan seitsemällä alkavan luvun, mutta siihenkin on 20 kiloa. Numerot tuntuvat liian suurilta ja epätoivo valtaa minut, sillä olen kahdenkymmenenkin kilon jälkeen yhä valtava, liian suuri, liian kuvottava. Vasta neljänkymmenen kilon jälkeen olen normaalipainoinen ja siihen kuluu ikuisuus.
Kuinkq päästin itseni näin pitkälle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti