Mulla on hädin tuskin kolme päivää aikaa, ennen kun kohtaan Saaren. Sitä ennen mun pitäisi olla kaunis, iloinen ja sosiaalinen. Mun pitäis olla hyvä ihminen, kaikin puolin täydellinen. Mutta kolme päivää on liian vähän ja ilma tuntuu liian paksulta hengitettäväksi.
Mun päätä särkee ja meikit näyttävät kamalalta. Muovihiukset tarttuu ihoon ja kutittaa, pelkään riisua niitä. Pelkään riisua tummia meikkejäni. Pelkään riisua naamiota, joka kasvoillani on.
Tuntuu kuin tukehtuisin. Huomenna pitää mennä kouluun maalaamaan ja maalaamaan ja maalaamaan, mutta sivellin tuntuu raskaalta kuin kivi kädessäni. Se tuntuu samalle kuin rintakehäni, hankalalle liikuttaa hengityksen tahdissa ja harjakset katkeilevat, sillä otteeni ei ole hento eivätkä siveltimenvetoni höyhenen keveitä. Teokseni on kaaos ja kyyneleeni hajottavat paperin ja levittävät akryllivärit suttuiseksi tahraksi. Opettaja taputtaa päälaelle ja kehuu mielikuvitustani: harva on niin rohkea, että maalaa synkistä ja henkilökohtaisista aiheista oppitunneilla. Vilkaisen tätä ja seuraavassa hetkessä marssin kehystysliikkeeseen, ostan suurimman tyhjän taulukankaan mitä rahoillani saa ja hylkään sen nurkkaan odottamaan, että jonain päivänä saan ostettua öljyvärit ja hukuttauduttua liuottimen kirpeään tuoksuun.
Musta tuntuu liian vanhalta. Liian hauraalta.
Haluun vaan käpertyä peittojen alle nukkumaan talviunta ja piilottaa oman epätäydellisyyteni muiden silmiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti