Mä oon miettinyt pääni puhki sitä, voinko kertoa teille Surusta, tytöstä, joka muutti mun elämän. Mä en haluaisi valittaa, mutta toisaalta tää paikka on olemassa sitä varten, että saan puhua. Joten kerron teille Surusta.
Suru on mua viikon vanhempi ja opiskelee opettajaksi. 170 pitkä, hoikka, blondi. Mun prinsessa, pieni Barbie-nukke. Sillä on siniset silmät ja toisinaan maailman surullisin hymy. Ei se ruokaa laita, mutta siivoaa mielellään. Mulle jää aina tiskit ja pyykkääminen.
Suru sairastui nuorena. Ensin anoreksia, sitten bulimia, ja nyt diagnoosina on määrittelemätön ahmimishäiriö. Me pelätään lihomista yhdessä, mutta toisin kuin mä, Suru ei ole oksentsmut yli vuoteen. Suru ei ahdistu seistessään peilin edessä tai noustessaan vaa'alle. Suru nauttii elämästään ilman laihduttamista ja pakonomaista laihuuden ihannointia. Mä veikkaan, ettei Suru ehdi huolehtia sitä kaiken muun kanssa.
Mies, kuten Suru sitä nimittää, on hirviö Surun mielessä. Mä nimitän sitä Väinämöiseksi, koska Surun mukaan sillä on pitkä parta ja harmaa kaapu. Ja se nimi saa Surun nauramaan. Lisäksi on Nainen, joka vierailee harvemmin. Häntä nimitän Joulupukin muoriksi - koska nimi saa Surun nauramaan. Hänestä en ole kuullut vuoteen. Sitten on vielä otus kirjahyllyn päällä. Hänestä Suru ei puhu, sillä hän haluaa meille pahaa. Surun sairaskertomuksessa lukee määrittämätön psykoosi.
Me kävellään yhdessä hitaasti taskulampun kanssa ympäri asuntoa ja tarkistellaan kaapeista, ettei Väinämöinen piileksi niissä. Suru puristaa paidanhihaani nyrkissään ja yrittää estää minua menemästä huoneeseen:
"Ota veitsi jos se hyökkää", hän kuiskaa hätääntyneenä, mutta minä en ota. Vakuutan hänelle, ettei se ole todellista; hän tuijottaa minua kyynelsilmin ja pudistaa päätään. Valvon usein tuntikausia pidellen itkevää puolisoani sylissäni ja vakuuttelen häntä siitä, että olemme kahden, että kaikki muut huoneessa ovat harhaa, hänen päänsä sisällä. Lopulta Suru rauhoittuu. Hän pyytää anteeksi sairauttaan ja minä suutelen häntä. Ei ole syytä olla pahoillaan.
Viime keskiviikkona Venäjän poliisi kuunteli kännyköitämme, Suru tiesi kertoa sen puhelimista lähtevästä vaarallisesta säteilystä. Hän kuiski minulle lähes kuulumattomalla äänellä ja tuijotti minua kauhusta laajentunein silmin vastatessani liian kovaa. Hän puristi paniikinomaisesti kättäni ja yritti kiemurrella pakoon nostaessani puhelimen käteeni.
"Ei meitä kukaan kuuntele", sanoin ja laskin puhelimen tytön vatsalle. Suru haukkoi henkeään paniikissa ja kyynelet valuivat hänen kasvoilleen. Polttaa, hän hengähti. Hänen sisuskalunsa olisivat tuhoutuneet, mikäli puhelin olisi ollut siinä hetkeäkään kauemmin. Me avasimme YouTuben ja katsoimme sieltä videota kunnes Surun harha helpotti: hitaasti mutta varmasti hän kohotti kätensä koskettaakseen puhelinta ja samassa tunsin hänen rentoutuvan sylissäni. Jälleen anteeksipyyntöjä ja selittelyä. Yritän vakuuttaa häntä siitä, ettei hänen tarvi pyydellä anteeksi. Suru ei usko.
On todella raskasta, kun puoliso on henkisesti yhtä romuna kun sinä itse. Surun harhat on yhtä pahoja kun mun mielialanvaihtelut. Me kuitenkin pärjätään: Suru sietää mun raivokohtauksia ja mä yritän parhaani mukaan ankkuroida sen todellisuuteen. Me ollaan todella epäkäytännöllinen yhdistelmä, jopa itsellemme vaarallinen, mutta me saadaan se toimimaan.
Me ollaan sopivan sekaisin toimiaksemme yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti