"Moi, mä olen jo jonkin aikaa miettinyt, että mun pitäisi pistää sulle viestiä. Ongelmana on vaan ollut ja on edelleen, etten tiedä, miten ilmaisisin asiani. Tai no alotushan se hankalin osa on."
Mä voin pahoin. Mun kädet tärisevät. Mä en edes huomaa alkaneeni itkeä.
"Ihan rehellisesti ja suoraan sanottuna pointtina on se, että mulla on ikävä niitä aikoja, kun juteltiin paljon ja oltiin vähintäänkin puheväleissä. Kuudessa vuodessa ajat ja meidän molempien elämäntilanteet on ehtinyt muuttua. Ymmärrän myös, mikäli oon ihan yksin tämän kanssa, joten voit kyllä sanoa suoraan, jos mieluummin jatkat niin kuin tähän mennessä ollaan menty. En mä siitä rikki mene enkä voi sua mitenkään siitä syyttää. Eniten kuitenkin haluan vain saada toisen asiani jotenkin esitettyä sulle, eli anteeksipyynnön. Mä olen vähintäänkin sen sulle velkaa, sillä minä se meistä olin, joka hoiti asiansa huonosti ja toimi väärin. Olin suoraan sanottuna kusipää ja siksi haluan pyytää anteeksi omaa itsekästä käytöstäni ja sitä, että aikoinaan satutin sua."
Me ollaan sovittu asiat jo kerran, 2012. Asiat ei päättynyt sillon kauniisti, vaan Järven paras ystävä kertoi mulle kolme päivää sovun jälkeen, että mun on turha pitää yhteyttä, ettei se ole haluttua tai hyväksyttävää. Mä pelkään historian toistavan itseään: mä pelkään saavani ennen maanantaita viestin, jonka mukaan mun olis parempi vaan antaa kaiken olla, kuinka Järveä ahdistaa ja perään maailman vittumaisin hymiö ystävältä, jota inhoan enemmän kuin yhtäkään muuta ihmistä tässä maailmassa; hymiö, jonka ainoa sanoma on "mä voitin". Kerroin tämän, muistutin jo antaneeni anteeksi, selvinneeni, mutta sain palkinnoksi lisää anteeksipyyntöjä. Mun kurkkua kuivaa.
"Mä nimittäin muistan liiankin hyvin, miten tää päättyi viimeksi, kun vielä asuin --- . Mun on myönnettävä että en jostain syystä muista meidän edellisestä välien palauttelusta ja jutteluista paljoa. Muistan juurikin lähinnä sen miten lapsellisesti sen päätin ja tyhmistä syistä. En näemmä sillon vielä ollut tarpeeksi aikuistunut ottaakseni vastuuta itselleni vaan raukkamaisesti se oli helpompaa antaa ---n käsiin. Tämän takia mun olikin vielä haastavampaa ottaa ja lähettää viestiä, sillä en tiedä olisiko itse kyennyt unohtamaan jos tilanne olisi ollut tosinpäin. Haluan siitäkin pyytää anteeksi, sillä muutoin tilanne tuntuu epäreilulta."
Mä annan anteeksi, taas, ja tällä kertaa mä rukoilen, ettei mua satuteta uudelleen. En tiedä, olenko vaan saatanan naiivi ja tyhmä vai käyttäydynkö kypsästi, mutta musta tää tuntuu oikealta ratkaisulta. Ei meidän tarvi olla ystäviä, eikä me varmaan hetkeen pystytäkään siihen, mutta me ei tietoisesti vältellä enää toisiamme.
Kyynelet on nyt kuivunut, itkut itketty ja oksennukset pyyhitty suupielistä. Mä tunnen oloni vahvaksi, onnelliseksi ja helpottuneeksi kaiken sen kuristavan pelon alla. Mä toivon, että tää uusi, korjattu ihmissuhde toimii. Edes jotenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti