Tästä on tullu jotenkin pakonomaista, puuduttavaa ja toistuvaa. On pakko kirjoittaa, vaikkei ole mitään kirjoitettavaakaan.
Saari kysyi, saako hänen ystävänsä liittyä seuraamme syyskuussa. Vastasin "toki", vaikka olisin mielummin pitänyt pojan kokonaan itselläni koko viikonlopun. Kaikkea ei voi saada.
Enkä mä uskalla nousta vaa'allekaan. Vaikka se on jo kauan ollut taas sadan alapuolella, mun päässä jyskyttää silti pieni ajatus. Mitä jos se nousee taas? Mitä jos lihon ja paisun taas ja olen kohta yhtä valtava kuin olen joskus ollut? Mitä jos en enää ikinä saavuta sitä alle kahdeksaakymmentä kiloa, jossa olin vaivainen vuosi sitten? Mitä jos se kaikki on vain mennyttä aikaa, jota en enää saa takaisin?
Mun piti lopettaa painosta puhuminen. Mun piti yrittää parantua ja jatkaa elämää, mutta vaaka tuntuu hallitsevan mun elämää yhdessä lääkkeiden kanssa.
Sama kaava toistuu: joka aamu kaksi happy-nappia kuivana, vaa'alle, vessaan, vaa'alle, kouluun, kotiin, vessaan, vaa'alle, ruoka, vaa'alle, lenkille, vessaan, vaa'alle, uninappi kuivana, vaa'alle, nukkumaan. Joka ikinen päivä. Se tuo mulle jotaan turvaa, nähdä kuinka mun paino saattaa heittää melkeen kakskin kiloa 24 tunnin aikana. Se on kamala ajatus se.
Alan olla sotkussa taas, enkä jaksa keskittyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti