Mun sisällä on taas se tunne.
Vaikka vaaka näyttää kuukautisten alussa 97 kiloa, joka tarkoittaa todellisuudessa jotain hieman yhdeksänkymmenen pintaan, eli kymmentä kiloa kahdessa viikossa, jokin jankuttaa päässäni, että voisi mennä paremminkin. Numero voisi olla vielä pienempi, välimatka entiseen vielä suurempi.
Olen elellyt vedellä ja tupakalla, satunnaisesti lasillisella mehua ja pienillä annoksilla ruokaa. Tänään söin vähän enemmän, mutten kuitenkaan liikaa, sillä huomenna syön taas vähän. Satu lupasi laittaa härän kieltä ja sian sydäntä kun menen hänen luokseen viikonlopuksi ja hymyilen, vaikka salaa mielessäni mietin, miksi valmistaa jotain niin hienoa, sillä en kuitenkaan syö kuin murusen ja sitten luovutan, laitan ruokahaluttomuuteni ruuan eksoottisuuden piikkiin.
Isä ei edes kysynyt mitään. Hän vain antoi luvan lähteä pois viikonlopuksi, enkä minä aio kertoakaan hänelle minne olen menossa, ellei hän kysy. Se ei ole hänen asiansa tietää, enkä minä halua hänen tietävän.
Olen katsonut televisiota muutaman viikon. Olen pian saanut entisen lempisarjani katsottua ja on aika siirtyä seuraavaan. Minulla on vielä muutama tuotantokausi katsomatta, mutta pelkään jo valmiiksi tulevaa. Tästä on tullut minulle tuttu ja turvallinen rutiini.
Äiti haluaa viedä pikkuveljeni pois. Vain toisen, meistä muista ei ole väliä. Isä on ahdistunut tämän kaiken takia. En jaksa, että hän puhuu siitä minulle. En jaksa olla hänen terapeuttinsa.
Ehkä minä olen Lontooseen mennessä kahdeksassa kymmenessä, ehkä jopa seitsemänkymmenen puolella.
Kuinka upeaa se olisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti