Mulla oli kerran ystävä, joka sanoi;
"Sä olet varsin mielenkiintonen tapaus, Alice. Mä oon kaikkien mielestä hyvä ihmistuntija, mä pääsen niiden pään sisään ja osaan ennakoida niiden tekemisiä ja sanomisia. Sua mä sen sijaan en ymmärrä. Ihan kun sun sisällä ei olis mitään, tai sit se on vaan hyvin kätketty. Sä olet ainutlaatuinen ja kiinnostava, koska mä en ymmärrä sua."
Kului kaksi kuukautta, tuhansia sanoja ja kolme unetonta yötä, ennen kuin minäkään ymmärsin häntä. Siinä vaiheessa olin jo niin lujasti hänen pikkusormensa ympärillä, että minuun sattui.
Tämä ei kuitenkaan ole tarina tytöstä, joka luuli rakastuneensa poikaan; ei, tämä on tarina tytöstä, joka ei ymmärtänyt enää itsekään omaa sisintään.
Niin kauan kuin muistan, oon halunnut pois kotoa. Tänään kuitenkin huomasin, etten haluakaan.
Pelkään, että jonain aamuna herään ja perheeni on poissa. Ystäväni ovat hylänneet minut. Unet, joissa niin käy ovat tukahduttavan kuumia ja sykkivät sydämeni tahdissa. Vaikka haluan suurimman osan ajasta olla yksin, tulee myös hetkiä, jolloin kaipaan ihmisiä.
Tulee hetkiä, kuin tyyntä myrskyn edellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti