Ajattelen aika usein, että haluan vanhempana maalata ja kirjoittaa. Sitten havahdun. Vilkaisen läpi luonnoslehtiöni, luen muutaman kirjoittamani pätkän ja muserrun. Muistan, etten osaakaan kumpaakaan niistä.
Eilen romahdin. Haaveilen omasta pienestä asunnosta ja unirytmistä, joka on niin totaalisen sekaisin, että nukun päivät ja valvon yöt ja syön pelkkää salaattia kynttilänvalossa. Samaan aikaan muistin, että olen ollut yksin viisi päivää ja viisi yötä ja minusta tuntuu välittömästi, että kuolen. Kuolen yksin ja unohdettuna ja minuun sattuu, fyysisesti kaikkialle. Uusi yskänpuuska repii minut riekaleiksi ja olen tukehtua.
Unohdin ottaa Pulmicortin illalla. Lääkärisetä on pian hyvin, hyvin vihainen.
Mietin tapoja, jolla voisin saada painon tippumaan. Haluan pyöräillä, mutten saa kuumeisena poistua vuoteesta. Olen ajatellut jättää lihan, mutta se herättäisi liikaa huomiota perhepiirissäni. Haluan tehdä enemmän, tunnen oloni levottomaksi. Jalkani tärisevät, käteni tärisevät. Koko kehoni tärisee ja suuhuni kohoaa oksennuksen maku, kun ajatus lävistää pääni nopeasti.
"Ehkä mä oon ihan ookoon näkönen tän painosenakin."
Valetta, totean pudistaen päätäni ja nipistän reittäni. Vale, vale, vale. Ensimmäinen sääntö on, ettei saa valehdella itselleen. Mitä Hämähäkkikin sanoisi?
Hän pudistaisi surullisena päätään ja kääntäisi puheen äitiin.
Taas.
Olen juonut niin kovin paljon teetä. Tuntuu, kuin sisälmykseni olisivat liekeissä. Olen niellyt kuumaa, makeaa vettä litrakaupalla, niin paljon, että alan jo voida pahoin. Silti en voi lopettaa. Kuinka helppoa onkaan jäädä riippuvaiseksi pieniin asioihin elämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti