Mä todella jätin palan musta pois. Mulla on aivan sairas koti-ikävä. Koti-ikävä paikkaan, jossa vietin viikon.
Maailma on niin suuri ja mä tunsin itseni myös suureksi, tunsin itseni rauhalliseksi. Valot ja pilvet ja virtaava vesi, ihmisten ja julkisten liikennevälineiden etäiset äänet, kirjan sivujen kahina hämärässä hotellihuoneessa, kaikki se juurtui minuun syvästi ja jätti pysyvän jäljen.
Kierin taas omassa vuoteessani, omassa huoneessani, omassa kodissani, enkä saa unta, sillä kaikki tuntuu niin vieraalta. En osaa nukkua ilman himmeää kajastusta ulkoa ja lentokoneiden vaimeaa hurinaa tien toisella puolella. En osaa edes istua puiston penkillä, sillä ohi kävelee liian vähän ihmisiä. Tämä kaupunki ei ole tarpeeksi suuri, tarpeeksi vieras, enkä tunne tätä kodiksi.
Mä voisin kertoa loputtomiin, mitä Kaupungissa rakastan ja mitä se saa minut tuntemaan. Voisin viettää tunteja ja tunteja kuvaillen, miltä tuuli siellä tuoksuu, miltä hiljalleen ohi lipuvat laivat kuulostavat. Voisin kuiskia pieniä yksityiskohtia, kuten miltä kadut tuntuivat jalkojen alla tai kaukaisuudessa kumahteleva kello kuulosti. Voisin kirjoittaa kirjan siitä, kuinka onnelliseksi pienet asiat kuten laskeva aurinko ja katuvalot minut tekivät.
Samaan aikaan tehtävä on mahdoton: ääneni murtuu, käteni tärisevät, sydämeni tykyttää. Kyynelet kohoavat silmiini, haluan takaisin. Pois täältä. Nyt. Heti. Välittömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti