Mun hauras minuus tuntuu entistä hauraammalta - ja huomaankin jälleen kerran keittäväni teetä puolen yön jälkeen, napostellen samalla hunajamelonia vaikka
vannoin, etten enää ikinä syö. Oon ollut niin lähellä reunaa viime päivät, niin kireällä. Mun ontossa rinnassa kaikuu musiikkia kaikilla maailman kielillä ja ne samat onnellisuuden kädet kuristaa mua.
Paitsi etten oo onnellinen.
Mun fyysiset tuntemukset, henkinen olotila, jopa emotionaalinen hauraus viittaa onnellisuuteen, vaikka oon niin kaukana onnellisesta kun voi olla. Musta ei tunnu onnelliselta. Päinvastoin, voisin alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä.
Mua ei kiinnosta lähteä luennolle aamulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti