Joskus öisin mä herään ja pakenen vuoteesta. Mä löydän itseni parvekkeelta ja kadun, että jätin mun teräaseet Isälle. Mä voisin niin helposti muovata itsestäni mieleisen ihan omin käsin, mutta mun saamattomuus on suurempi kuin mun halu muuttua, halu olla mielestäni hyväksyttävä.
Mun paino on tällä hetkellä jotain sadan kymmenen pintaan. Oon vaan lihonnut ja lihonnut ja lihonnut sen jälkeen, kun Suru tuli mun elämään yli vuosi sitten.
"Lihasta se vaan on", tyttö nauraa ja läimäisee mua reidelle. Hän asuu viidennessä kerroksessa ilman hissiä ja mä voisin jopa uskoa sen, ellen olisi niin valtavan suunnattoman kokoinen, että voisin nielaista galaksin.
Käykö täällä enää kukaan? Olinko poissa niin kauan, että minusta tuli merkityksetön, näkymätön, läpikuultava? Mun lukulista on kuollut, monet blogit, joita vuosi sitten seurasin, ovat kuolleet pois ja hautautuneet jonnekin bittiavaruuden kylmään pimeyteen. Mua pelottaa, että munkin blogille käy niin.
En halua lopettaa tänne kirjoittamista. Mun on kuitenkin tehtävä se salaa. Mun on hautauduttava entistä syvemmälle pimeyteen, jottei Suru löydä mua täältä.
Mä en kestäisi sitä katsetta. Suru katsoo mua muutenkin liian usein niillä samoilla silmillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti